Opettajat ja hoitajat, nuo yhteiskunnan suuri menoerä. Olen ollut äärimmäisen pettynyt hallituksen antamaan arvostukseen näitä ammatteja kohtaan. Opettajat ja hoitajat (mukana siis myös varhaiskasvatuksen ammattilaiset) tekevät työtään sydämellään. Nämä rautaiset ammattilaiset ovat usein kutsumusammatissaan ja kantavat ihmisten huolia ja murheita vielä vapaa-ajallaan. Kun tehdään ihmisenä työtä ihmisten parissa, halutaan kohdata ihminen ihmisenä ja tehdä parhaansa auttaakseen ja ohjatakseen kohti parempaa huomista.

Kiky-sopimuksen valossa nähtiin meidät, sydämellämme työtä tekevät naisvaltaisten alojen edustajat, julkisen talouden taakkana ja meiltä leikattiin ja meidän työolosuhteitamme huononnettiin. Miksi? En usko, että on olemassa opettajaa tai hoitajaa, joka jättää työnsä tekemättä, lapset tai potilaat hoitamatta, erityistä tukea tarvitsevan oppilaan opettamatta. Tätä tietoa hyväksikäyttämällä meistä tulee helppo kohde leikkauksille. Vaikka siivun ottaa pois, hoitaa ne työnsä siitä huolimatta.

Pohdinpahan vain, että mitäpä jos ei. Mitäpä jos ollaan pisteessä, jossa meidän, Suomen kilpailukyvyn suurten nostajien, sietokyky ylittyy? Mitäpä jos opettajat ja hoitajat sanovat, että nyt riittää? Mitäpä jos joku aamu päiväkodit ei aukene, eikä kouluissa ole opettajia? Sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, lähihoitajat ja perushoitajat jättävät työnsä tekemättä? Mitäpä sitten? Moni ala on saanut arvostusta itselleen uhkaamalla pysäyttää yhteiskunnan viennin. Mitäpä jos viennin mahdollistavat palvelut, kuten lastenhoito, opetus tai sairaanhoito pysähtyvät? Silloin pysähtyy myös yhteiskunta. Tulisiko silloin arvostusta näitä taloudellisen taakan aiheuttavia aloja kohtaan? Nähtäisikö silloin meidänkin arvo tämän yhteiskunnan rattaissa?

Mutta miksi näin ei tapahdu? Opettajat ja hoitajat tekevät työtä sydämellään, eivät jätä lasta tai aikuista hätään. Siksi meiltä on helppo leikata. Jos valtiovalta ei opettajien ja hoitajien ammatillista panosta yhteiskunnassa arvosta, toivon, että kuntatasolla arvostusta annetaan.